Minullakin menee tuo pettymys vähän aaltoina. Välillä Haltia on oikein hyvä juuri sellaisena kuin se on, kun se on kuitenkin niin värikäs ja viihdyttävä tapaus. Välillä taas harmittaa, kun olen sille lähestulkoon ilmaa. Se on niiiin söpö, mutta ei vaan anna halia ja pusia, vaikka sitä välillä väkipakolla teen (ja kissa tietysti rimpuilee heti pois). Haltialla on itselläänkin noita kausia, eli joskus saa silitellä, joskus pitää aina liueta kamalan käden alta. Vähän aikaa sitten Haltia yllätti tulemalla mahan päälle nukkumaan, ja se vasta oli mukavaa ja ihmeellistä
Tämä todistaa jälleen kerran sen, että kissa on eläin, yksilö, joka on sellainen kuin se on, ei aina rotukuvauksen mukainen. Poden myös syyllisyyttä siitä, ettei Haltia muka olisi aina hyvä juuri sellaisena kuin se on. Minulla on kuitenkin 3kpl noita halinalleja, joten mihin enää "tarvitsen" neljättä? On vaan jotenkin ironista, että parhaiten sosiaalistettu on se, joka eniten karttaa kosketusta.
Millaisia ohjeita kasvattajasi antoi? Olen kokeillut Haltiaan samaa taktiikkaa kuin Velhoon, eli olen silitellyt sitä leikityksen yhteydessä, jotta se oppisi yhdistämään silityksen mukavaan asiaan. Velhon ongelma kuitenkin oli se, ettei sitä oltu sosiaalistettu juuri lainkaan, eli se ei ollut tottunut kosketukseen. Haltia taas on erittäin hyvin sosiaalistettu, ja olikin aikamoinen sylikissa vielä synnyinkodissaan. Meille muutettuaan se vaan lakkasi hakeutumasta ihmisen seuraan ja alkoi tyytyä kissaseuraan. En tiedä, mitä sille oikein tein...
Yksi syy, miksi pidän näyttelyistä, on se, että siellä Haltia on niin mamman poikaa, niin mamman poikaa

Sitä saa halia, pusia ja pidellä sylissä ilman, että se yrittääkään pois - päin vastoin, se pitää siellä oman ihmisensä huomiosta. Myös yöllä vieraassa paikassa se hakeutuu koko ajan seuraani. Tietysti on loistavaa, että se tulee kissakavereidensa kanssa niin hyvin juttuun, ettei se välttämättä tarvitse kotona ihmisen seuraa, mutta eikö se voisi edes vähän haluta sitä?