Kuten kuvasta näkyy, Memmu ottaa nykyisin jo vauva-asian varsin rennosti. Alku oli kuitenkin MeiMeille suuren suuri järkytys…
Ensinnäkin, Memmu otti todella henkilökohtaisena loukkauksena sen, että yhtäkkiä hänen piti olla monta päivää kaksin Lukan kanssa kotona, kun olimme sairaalassa (Lauri kävi vain välillä ruokkimassa eläimet ja lenkittämässä Lukan). Hänet oli siis selvästikin hylätty. Kun tulimme kotiin, MeiMei oli hyvin vaisu, ei ollenkaan oma itsensä. Normaalisi hän seuraa minua kaikkialle, saa hepuleita ja pitää meteliä. Nyt ei ollut merkkiäkään mistään sellaisesta. Mikä kummallisinta, Memmu ei ollut ollenkaan paha ja väkivaltainen, kuten tavallisesti.
Pikkuhiljaa Maama tottui siihen ajatukseen, että tuo pikku-ukkeli nykyään asuu meillä ja on äidin uusi vauva. Nykyään MeiMei on lähinnä hyvin kiinnostunut vauvasta. Hyvin liikuttavaa on mm. se, että jos vauveli itkee, MeiMei on siitä hyvin järkyttynyt ja haluaisi jotenkin auttaa (tai näin me häntä ihmismäisesti tulkitsemme). Hän seuraa perässä ja naukuu surkeasti.
Joka tapauksessa, Memmu selvästikin pitää myös itseään vieläkin vauvana. Hän mielellään muun muassa nukkuu vaunuissa, kököttää vauvan turvakaukalossa ja riehuu leikkimatolla. Hän näyttää antaneen anteeksi sen, että hänet hetkeksi hylättiin ja ettei hän enää ole ainut (eikä se tärkein) vauva.
