Bengalipulinaa

En ollut koskaan oikein ymmärtänyt palvelijavitsiä. Olin maatiaisilleni "mamma" tai "omistaja", en palvelija. Sitten minulle tuli bengali

Haltialle minusta on tullut Palvelija. Olen joku, joka ruokkii, leikittää ja aukoo kulkureittiä parvekkeelle. Välillä Bengali sallii Palvelijan silittää itseään, ja hyvänä päivänä Bengali ei häiriinny sohvalle viereensä istuvasta Palvelijasta. Yleensä Palvelija on kuitenkin Bengalille ilmaa, tai sitten joku outo olento, jota pitää tuijottaa silmät hämmästyksestä pyöreinä. Bengali on joka tapauksessa mielestään Palvelijaa ylhäisempi olento.

Joskus toivoisin, että minulla olisi Pöhkön, palveltavan Bengalin lisäksi Sylibengali, mutta kai tässä toivoa vielä on. Nuorin maatiainenkin, Haltian keinoisä Velho, tajusi vasta 3-4 vuoden iässä, että Mamma on itse asiassa Tosi Mukava. Jos se jossain vaiheessa kertoisi sen pikkuveikalleenkin?

Kyllä tunnen olevani!

Meillä on myös Donna neiti yhä ylhäinen, jota ei tarvitse turhaan silitellä . Nyt elän taas aikaa jolloin, koen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei hän ole ihan rotu-kuvauksen mukainen. Halusimme juuri rohkean bengalin aran maatiaisemme kaveriksi.

Sain eilen kasvattajalta vinkkejä, joilla alkaa läheisyys-harjoittelu. Saas nähdä, tuottaako tulosta.

Meidän Viiruhan on myös sellainen, joka ei hellittelyjä kaipaa juurikaan, joten ei paljoa päästä paijailemaan . Tosin nyt on tapahtunut jonkinlaista edistymistä, koska Viirua saa silitellä kun hän torkkuu hyllyn päällä, ja tänään ekan kerran hän torkkui olohuoneen pöydän alla ja sain silloinkin silitellä eikä lähtenyt pois, kuten yleensä. Josko näistäkin tulisi vanhempana viisaampia?

Minullakin menee tuo pettymys vähän aaltoina. Välillä Haltia on oikein hyvä juuri sellaisena kuin se on, kun se on kuitenkin niin värikäs ja viihdyttävä tapaus. Välillä taas harmittaa, kun olen sille lähestulkoon ilmaa. Se on niiiin söpö, mutta ei vaan anna halia ja pusia, vaikka sitä välillä väkipakolla teen (ja kissa tietysti rimpuilee heti pois). Haltialla on itselläänkin noita kausia, eli joskus saa silitellä, joskus pitää aina liueta kamalan käden alta. Vähän aikaa sitten Haltia yllätti tulemalla mahan päälle nukkumaan, ja se vasta oli mukavaa ja ihmeellistä

Tämä todistaa jälleen kerran sen, että kissa on eläin, yksilö, joka on sellainen kuin se on, ei aina rotukuvauksen mukainen. Poden myös syyllisyyttä siitä, ettei Haltia muka olisi aina hyvä juuri sellaisena kuin se on. Minulla on kuitenkin 3kpl noita halinalleja, joten mihin enää "tarvitsen" neljättä? On vaan jotenkin ironista, että parhaiten sosiaalistettu on se, joka eniten karttaa kosketusta.

Millaisia ohjeita kasvattajasi antoi? Olen kokeillut Haltiaan samaa taktiikkaa kuin Velhoon, eli olen silitellyt sitä leikityksen yhteydessä, jotta se oppisi yhdistämään silityksen mukavaan asiaan. Velhon ongelma kuitenkin oli se, ettei sitä oltu sosiaalistettu juuri lainkaan, eli se ei ollut tottunut kosketukseen. Haltia taas on erittäin hyvin sosiaalistettu, ja olikin aikamoinen sylikissa vielä synnyinkodissaan. Meille muutettuaan se vaan lakkasi hakeutumasta ihmisen seuraan ja alkoi tyytyä kissaseuraan. En tiedä, mitä sille oikein tein...

Yksi syy, miksi pidän näyttelyistä, on se, että siellä Haltia on niin mamman poikaa, niin mamman poikaa Sitä saa halia, pusia ja pidellä sylissä ilman, että se yrittääkään pois - päin vastoin, se pitää siellä oman ihmisensä huomiosta. Myös yöllä vieraassa paikassa se hakeutuu koko ajan seuraani. Tietysti on loistavaa, että se tulee kissakavereidensa kanssa niin hyvin juttuun, ettei se välttämättä tarvitse kotona ihmisen seuraa, mutta eikö se voisi edes vähän haluta sitä?

Totta kai mä oon benkkujen palvelija. Tyypit osaavat tuoda julki mielihalunsa melkomoisen selvästi ja välillä ei auta kuin totella.

Palvelijan lisäksi olen kyllä myös "äiti". Ja olen siinä mielessä onnekas, että mulla kaikki kolme kaipaavat tasaisin väliajoin myös silityksiä ja syliä sekä ottavat vieraat vastaan reippaasti. Öisin mulla on hyvässä lykyssä pari kissaa pään vieressä ja yksi peiton alla tai vatsan päällä. Yleensä nuo oleskelevat myös samassa huoneessa missä itse olen eli kolme varjoa on lähes aina perässä.

Donnakin on ollut kasvatus-kodissaan syli-kissa ja hakeutunut ihmisen seuraan, mutta meillä Viiru-rakas on parasta seuraa.

Kasvattajamme neuvoi ehdollistamista. Bengalit ovat nopeita oppimaan sitä. Ensin annetaan esim. kalkkunaleikettä suuhun ja sitten kissa hetkeksi syliin. Edetään niin, että jonkin ajan kuluttua otetaan ensin kissa syliin ja sitten palkaksi kalkkunaleikettä. Pikku hiljaa pidennetään aikaa sylissä, jonka jälkeen taas kalkkunaleikettä. Neuvoi myös määräävää, koiran koulutuksen tapaista. Itse olen lukenut netistä tunti kaupalla aran kissan kesyttämisestä ja siellä neuvotaan aina etenemään kissan ehdoilla, joten en ole Donnaa hirveästi patistellut. Toki päivittäin nostelen pikaisesti syliin pusutuksiin, mutta varsinainen syli-koulutus alkaa vasta nyt.

Meillä minä sentään saan rapsutella välillä neitiä, siis hetken pienen, mutta mieheni ja tyttäreni yrittäessä liukenee heti pois. He ovat kyllä pettyneitä, ei sille mitään voi. Toivottavasti koulutus tuottaa tulosta. Mieheni alkaa myös nostella Donnaa syliin ja lahjomaan herkuilla. Tosin tämä neiti ei ole ruualle perso, kuten bengalit yleensä taitavat olla. Maitonapit maistuu ainakin. Kerron toki myöhemmin kuinka homma etenee.

Pitää kokeilla tuota kalkkunaleikejuttua herkkutikuilla Ne ovat Haltian herkkua, ja niitä on kaapissa aika läjä.

Jännä, kun Haltia on kyllä todella rohkea, reipas ja itsevarma. Kissat vaan on sille mieluisampaa seuraa kuin ihmiset, vaikka ei se niidenkään kyljessä yleensä nuku. Kai se on vähän sellainen "Lone Ranger"

Nyt iski tarve vielä selventää, ettei tule väärinkäsityksiä, että kyllä mä tuosta kissasta tykkään kuin hullu puurosta Se on hyvin viihdyttävä luonne, jonka tempauksille saa nauraa "koko rahan edestä" Ajoittain vaan iskee antipatiat tuota "looky, no toutchy" -asennetta kohtaan. Tuossa mielessä ne ovat hyvin samanlaisia Velhon kanssa: sekin oli nuorempana "looky, no toutchy", joka kiehnäsi jatkuvasti jaloissa hakemassa huomiota (leikkiseuraa), mutta koskea ei saanut. Sillekin kissakaverit olivat ihmistä tärkeämpiä. Aikamoinen halinalle siitä on siihen nähden kehkeytynyt, vaikkei se varsinainen sylikissa olekaan.

Sekin on vähän jännä juttu; usein kun Haltiaa alkaa silitellä ja rapsutella, niin kehruukone kyllä lähtee käyntiin. Hetkeksi se saattaa hyvänä päivänä unohtua aloilleen nauttimaan, ennenkuin pää nousee siihen malliin, että "jos vielä jatkat, niin lähden saman tien". Usein se kuitenkin hakee silitystilanteessa, etenkin unisena, Velhoa; jos se on vieressä sängyllä, niin Haltia kääntyy Velhon puoleen pesu- tai imetyssession merkeissä. Jos Velho "puuttuu", niin Haltia etsii sitä katseellaan hetken aikaa ja lähtee sitten etsimään sitä olohuoneesta. Eli se yhdistää mielihyvän kissakaveriinsa, joka on sille Iskä, Isoveikka ja Paras Kaveri. Siinäkin on hieman ironiaa, että otin Haltian nimenomaan kaveriksi Velholle. Se toimi kuin rasvattu, juuri niinkuin olin toivonut, mutta siinä sivussa olen välillä pettynyt, kun en itse saanut siitä halikaveria *tähän tulee silmienpyörittelyhymiö*.

Eli ei se niin vakavaa ole Haltia on sitäpaitsi vielä nuori kissa, joka ehtii vielä kehittyä monellakin tapaa. Ehkä se tosiaan seuraa Velhon jalanjälkiä ja alkaa jossain vaiheessa arvostaa ihmisenkin seuraa, muutenkin kuin palvelijana.

No hätä, ajapi. Haltia on taatusti se paras kissa (en tarkoita sananmukaisesti kun sullahan on siellä neljä parasta kissaa!) vaikka ei oliskaan sylimallia. Mulla taas ei Vilma hirveästi perusta eläintovereista vaikka suhtautuukin niihin jotakuinkin äidillisesti. Se ei vaan halua nyhjätä toisen karvakaverin vieressä vaan ihmisen.

Olen palvelija Jotenkin ihan huomaamatta minusta on sellainen tullut !
Entisenä koiraharrastajana tämä nykyisin vallitseva tilanne onkin hieman vaatinut totuttelua,
yleensä kun olen itse saanut olla se palveltava !

AshA on luonteeltaan hyvin seurallinen ja osallistuu kaikkeen mitä meillä tapahtuu, mutta
ei sekään mikään innokas sylikissa ole. Silitellä saa ja jaloissa kiehnää jne, mutta oma-alotteisesti se ei juurikaan syliin hakeudu. Viereen tulee usein nukkumaan, varsinkin esikoiseni (6v) sänkyyn kömpii tyynyn viereen pötköttelemään , mutta ihan "iholle" tulee aika harvoin.

Meidän yhteiseksi iltarutiiniksi on muodostunut iltasadun lukeminen <3 Kun luen lapsille iltasatua niin silloin AshA änkeää mukaan "kuuntelemaan" . Hiukan on ahdasta kun lapsen kapeaan vuoteeseen pitäisi mahtua meidän ihmisten lisäksi kaikki unilelut ym rekvisiitta, sekä AshA joka
yleensä rojahtaa kasan päällimmäiseksi pitkin pituuttaan

Tuosta palvelemisesta vielä sen verran, että en olisi koskaan uskonut että kissalla voi olla näin paljon luonnetta ! Jos pikkuherramme ei saa tarpeeksi nopeasti haluamaansa (ruokaa, oven auki tms) niin HUUTAA niin kovaa ja niin kauan että jonkun meistä on pakko rientää palvelemaan
hänen ylhäisyyttään, ennenkuin kenellekkään pääsee syntymään pysyviä kuulohaittoja

Minullekkin tuli tarve kertoa, että kyllä Donna on meille rakas, mutta välillä vaan kaipaisi kissankin puolelta sitä todistelua, että mekin olemme hänelle rakkaita.

Donna siis nukkuu yöt meidän sängyn jalkopäässä omassa kopassaan, mutta tulee sinne kun me olemme käyneet nukkumaan, eikä tule sieltä sen lähemmäksi. Tänä aamuna kun mies lähti töihin ja minä jäin vielä tunniksi sänkyyn, tunsin ihanan lämpimän Donnan tulevan kopastaan ja painatuvan jalkaani vasten nukkumaan . En tietenkään voinut liikkua mihinkään ja oli kauhea pissi-hätäkin, mutta ei auttanut kuin kärvistellä samassa asennossa ja nauttia läheisyydestä. Oikeastaan aika hölmöä kun oikein miettii, mutta ah, niin ihanaa . N. 20 min. kuluttua neiti sitten lähti Viirun kanssa leikkimään.

Eilen harjoiteltiin tätä läheisyyttä. Otin kissan syliin ja puhuin ja pussasin, enkä päästänyt heti pois kuten yleensä heti hänen naukaistuaan. Ei se siinä rimpuillut, mutta heti lähti pois kun laskin. Jatkamme harjoituksia. Eihän heti tietysti mitään suurta voi odottaakaan.